Mallaspulla matkailee: Tansanian safari

Aina ajoittain, yleensä näin kevään korvilla, meille syntyy pienoinen hinku siirtyä hetkeksi käymään Suomen ulkopuolisessa maailmassa. Tällä kertaa päätimme lähteä liikkeelle hieman isommalla meiningillä ja uhraten muutamien vuosien säästöt toteutimme yhden suuren unelmamme ja lähdimme ihka-aidolle Afrikan safarille Tansaniaan. Reissun pituus oli päivää vaille kaksi viikkoa, josta ensimmäinen viikko kului kiertäen kansallispuistoja ja loppuaika taas Sansibarilla resortissa omassa pienessä kuplassa altaan, Intian valtameren ja ruuasta notkuvien buffetpöytien vierellä.

Aion jo tässä heti alkuun pilata tarinan jännityksen kertomalla reissun loppuratkaisun: reissu oli aivan mahtava ja lähtisimme sinne milloin vaan uudestaan likviditeetin niin salliessa. Mallaspulla siis suosittelee varauksetta Afrikan safaria kaikille asiasta kiinnostuneille. Tähän liittäisin vielä sellaisen facebook-peukun, mutta, kun en osaa, niin jääköön se lisäämättä.

Voin kuitenkin samalla myös todeta, että ei Mallaspulla yleensä näin upeita ja hintavia reissuja tee ulkomaille. Nyt vaan tarjoutui tilaisuus ja kun olimme tyhjentäneet säästöpossumme, niin huomasimme, että tähän olisi juuri ja juuri varaa. Kannattaa tosin varautua siihen, että seuraavat ruokapäivityksemme käsittelevät lähinnä purkkihernekeittoa ja kuppinuudeleita.

Ja sitten asiaan. Jotta tässä tekstissä olisi hieman tolkkua, päätin pilkkoa sen kolmeen osioon: matka, ruoka ja juoma. Kaksi jälkimmäistä julkaistaan omina juttuinaan.

Tansanian safarimatka

Koska safarimatkamme oli valmispaketti (kuulemma ensikertalaisen kannattaa näin tehdä ja jälkeenpäin ajateltuna tuo on helppo uskoa), emme liiemmin joutuneet huolehtimaan minkäänlaisista järjestelyistä. Normaali päivämme koostuikin lähinnä siitä, että ajelimme päivän maastureilla eläimiä ihaillen ja illaksi könysimme 4-5 tähden hotelliin syömään illallisen varsin kattavasta buffetista.

Lensimme Tansaniaan Kilimanjaro International -lentokentälle Amsterdamin kautta. Jälkimmäinen lentomme kesti noin 8 tuntia, mutta aika meni kohtuullisen leppoisasti nauttien KLM:n viihdetarjonnasta ja parin tunnin välein tarjoilluista pöperöistä. Laskeuduimme lopulta noin kello 20, jonka jälkeen pääsimmekin kokemaan paikallisen byrokratian voiman. Matkan järjestäjä oli kyllä ilmoittanut, että tarvitsemme viisumin päästäksemme maahan ja että viisumin voi ostaa paikan päältä lentokentältä, joten emme olleet viisumille uhranneet liiemmin aikaa Suomen päässä. Taisi vaan olla, että sama viisumiohje oli annettu myös lähes jokaiselle koneessamme ja lopulta pääsimmekin käymään mielenkiintoisen kolmen luukun järjestelmän, jossa maksoimme (50$) ensin viisumin yhdelle luukulle, saimme sen toiselta ja lopulta passimme tarkastettiin kolmannella. Parin tunnin säätämisen jälkeen pääsimme kuitenkin lopulta noukkimaan matkalaukkumme ja tapasimme matkaoppaamme kentällä. Tästä se seikkailu alkaa!

Ensimmäisen illan ohjelma oli lähinnä vain pelkkä tunnin matka läheiseen Arushan kaupunkiin, jossa majoituimme varsin mukavaan hotelliin ja saimme pienen iltapalan. Oppaamme, Esa, toivotti 19 hengen matkaporukkamme tervetulleeksi ja kertoi hieman yleisiä asioita sekä seuraavan päivän ohjelmastamme. Sitten vaan hyttysverkon alle koisaamaan ja varsin mittavaksi kertynyttä matkustusväsymystä karkottamaan. Seuraavana päivänä olisi edessä safarimme ensimmäinen osuus Lake Manyaran kansallispuistossa.

Toinen matkapäivä alkoi varsin kattavalla aamiaisella hotellilla. Tämän jälkeen luovutimme huoneemme, kokoonnuimme ala-aulaan ja jakaannuimme safariautoihimme. Jokaiseen auton tuli 4-6 matkalaista ja paikallinen kuski. Autot olivat selvästikin kokeneita (n. 20 vuotta vanhoja) neliveto-Toyotoita, joiden katon sai näppärästi nostettua eläinten tarkkailemista ja kuvaamista helpottamaan. Kaikessa pelkistetyssä muodossaan ne kuitenkin ajoivat asiansa varsin hyvin. Teimme ensin pienen pysähdyksen Arushassa rahaa vaihtamassa ulkomaalaisten suosimassa kaupassa (sen nyt pystyi lähinnä kertomaan kaupan koosta ja valikoiman määrästä) ja suuntasimme kohti Lake Manyaraa. 

Auton sisällä istuessa ja seuratessa ympäristöä tuli kyllä hieman kuplassa elävä olo, joka seurasi koko reissun ajan. Tavallisella tansanialaisella ei mene kovin hyvin, vaikka maan talous onkin ollut noin 7 % kasvussa (lentokoneen esittelylehtisen mukaan) jo jonkin aikaa. Perusinfrastruktuuri, suurimpia teitä lukuun ottamatta, oli varsin vaatimatonta, BKT per ihminen on wikipedian mukaan noin 1 700 $ vuodessa (Suomessa n. 50 000 $) ja maan työttömyys oli varsin suurta. Kuljettajamme Hailes arveli, että työttömyysprosentti olisi n. 90 % (mikä oli ehkä hieman yläkanttiin), ja hieman näyttikin välillä siltä, että katujen varsilla oli monia joutilaita ihmisiä. Toki pelkät luvut eivät kerro totuutta, sillä monet ihmiset työllistävät itse itsensä ja elävät kädestä suuhun ilman, että heistä päätyy tilastoihin mitään merkintää. Koulutus ja terveydenhoito maassa ovat kuitenkin ilmaisia, ja turistien tuomat rahavirrat auttavat maata toivottavasti eteenpäin tulevaisuudessa. Poliittisestihan Tansania on varsin vakaa demokratia, joka, toisin kuin naapurimaansa, ei kärsi sisäisistä, aseellisista konflikteista. Lisäksi tapaamamme ihmiset olivat hyvin ystävällisiä ja auttavaisia.

Lake Manyaran kansallispuisto oli parin tunnin ajomatkan päässä ja satuimme matkalla näkemään myös ensimmäisen villieläimen, kun kirahvi oli asettunut aivan tien viereen lounastamaan. Siinä sitten poltettiin filmiä elukkaan vaikka kuinka paljon ollen vielä täysin tietämättömiä siitä, kuinka monta muuta eläintä tulisimme vielä matkan aikana näkemäänkään. Onneksi on digikameroita, joista voi tarpeen vaatiessa poistaa turhimpia kuvia. 

Nimensä mukaisesti Lake Manyaran kansallispuistoon liittyy järvi. Manyarajärvi ei ole syvyydellä pilattu, kaikkein syvin kohta on vain yhdeksisen metriä, ja itse järvi elää vahvasti vuodenaikojen mukaan pienentyen huomattavasti kuivalla kaudella ja päästen taas täyteen mittaansa sadekaudella. Me saavuimme paikalle kuivan kauden vielä vallitessa, ja järven ranta olikin vetäytynyt useiden satojen metrien päähän maksimistaan. Tämä ei toki meitä sikäli haitannut, sillä eläimistöä löytyi kyllä riittämiin. Ensimmäisenä paikalle osuivat paviaanit, sitten pari norsulaumaa ruokaili tien vierellä ja sen jälkeen sekalainen seurakunta sinimarakatteja, antilooppeja, seeproja, kirahveja, pahkasikoja, puhveleita, erisorttisia haikaroita ja virtahepoja. 

Sekä iso lauma erilaisia lintuja, joita en tarkemmin muista. (Opas-Esa kyllä osasi biologina luetella kaikki mahdolliset linnut ja nisäkkäät ympäriltämme 200 metrin säteeltä.) Kansallispuisto myös mainostaa itseään puuhun kiipeävillä leijonilla, mutta me emme kyseisiä olentoja onnistuneet tällä kertaa ainakaan bongaamaan.

Päivän päätteeksi ajoimme läheisen kukkulan päällä sijaitsevalle hotellillemme nauttimaan vielä päivän viimeisistä auringonsäteistä uima-altaan reunalla ja herkuttelemaan maittavalla buffetpäivällisellä. Kyllä siellä kelpasi ihmisen oleilla.

Kolmas matkapäivämme sisälsi varsin paljon matkustamista. Tarkoituksenamme oli ajaa Ngorongoron kraaterin ohi ja suunnata Serengetin kansallispuistoon, jossa viettäisimme seuraavat päivät. Pienenä ylimääräisenä ohjelmana tosin teimme pysähdyksen masai-kylään tutustumaan masaiden elämään. Masait ovat kyllä aikamoisia tyyppejä. He eivät liiemmin välitä nykyajan hömpötyksistä, vaan edelleenkin elävät luonnon keskellä (tämä kyseinen kylä sijaitsi vieläpä aavikolla varsin kuivissa ja tuulisissa oloissa) paimentaen karjaa ja taistellen leijonia ja muita petoeläimiä vastaan perinteisin keihäs, nuija ja kilpi -yhdistelmin. Miehet olivat sotureita ja siirtyivät vanhojen neuvostoon 40-vuotiaina. Naiset taas rakensivat talot lehmänlannasta ja oljista sekä kasvattivat lapsia. Aikamoista porukkaa. Tämä ei toki tarkoita, etteivätkö masait olisi koulutettuja, sillä esimerkiksi englantia opetetaan heille jo pienestä pitäen omissa kouluissaan. Masailapsetkin käyvät lisäksi valtion opinahjoissa peruskoulunsa päättämässä. Tämän huomasi varsinkin siinä, että kylän päällikön poika, joka toimi Mallaspullan oppaana kylässä, puhui parempaa englantia kuin suurin osa suomalaista yliopisto-opiskelijoista. Toki osa masaistakin on hieman kaupungistunut ja esimerkiksi käyttämämme yrityksen palkkalistoilla oli myös masai-alkuperää oleva kuski. Mukava vierailu kuitenkin.

Pääsimme lopulta Serengetiin hyvissä ajoin ja ehdimme tekemään muutamien tuntien safariajelun puistossa ennen hotelliutumista. Ensimmäinen leijonakin nähtiin aivan puiston portin jälkeen ja sen jälkeen koko Serengeti olikin yhtä suurta eläinsinfoniaa. Kyllähän sitä toki eläintarhoissa näkee muutaman seepran ja gnun aitauksessaan, mutta on se vaan hieman eri asia nähdä vastaavia eläimiä ruohotasangolla kymmeniä tuhansia. Siihen päälle vielä mukaan norsulaumat, kirahvit, puhvelit, strutsit, pahkasiat, korppikotkat, antiloopit, virtahevot, varaanit, krokotiilit, leijonat, gepardit, leopardit, hyeenat ja sakaalit sekä monet muut, niin voidaan kyllä puhua jo hyvin unohtumattomasta kokemuksesta. 

Parhaiten jäivät mieleen muutamat kohtaamisemme leijonien kanssa. Ensimmäisessä tapauksessa yksinäinen, laumastaan eksynyt pikku-gnu uhmasi kohtaloaan juoksemalla leijonalauman läpi ja melkein nukkuvan urosleijonan kuonon päältä, mutta selvisi pikaspurttinsa (ja leijonien kylläisyyden) ansiosta tällä kertaa hengissä (kuljettajamme olivat kuitenkin hieman sitä mieltä, että ei välttämättä kyseinen elukka näkisi uutta aamua). Toisessa tapauksessa taas naarasleijonat olivat onnistuneet kaatamaan aamiaiseksi seepran ja seurasimme n. 15 metrin päästä ruokailua ja sitä, kuinka opportunistiset korppikotkat alkoivat laskeutua raadon ympärille omaa osaansa hakemaan. 

Naarasleijonat hätistelivät aikansa lintuja pois tieltä, mutta kyllästyivät lopulta painellen puun alle koisaamaan, jolloin pieni leijonan poikanen tepsutteli ensin syömään ja sitten karkottamaan korppikotkia pois. Juuri, kun näytti, että pikkuleijonan auktoriteetti ei enää riittäisi pitämään korppikotkia poissa raadolta, leijonalauman johtajauros päätti hakea seepran ruhon puun alle varjoon muun lauman luokse jättäen haaskalinnut kinastelemaan muutamasta suolen pätkästä. Ei ehkä kuulosta kiinnostavalta, mutta oli upeaa seurattavaa paikan päällä. Tilanteen vielä kruunasi lähistölle saapunut valtava norsu, joka päätti ottaa aamukylpynsä läheisessä lammikossa meidän edessä. Siinä riittikin kivasti seurattavaa. Muutenkin Serengeti oli opas-Esan mukaan vireämpi kuin koskaan hänen viimeisen 10 vuoden aikana pitämiensä safarien aikana. Eläimiä oli siis paljon ja monipuolisesti.

Yleisesti ottaen, eläimet eivät juurikaan välittäneet autoistamme. Jopa hieman kummastelimme sitä, miten rauhallisesti elukat suhtautuivat paikalle körötteleviin turisteihin, jotka pysähtyivät muutamaksi minuutiksi kuvaamaan heidän ruokailupuuhiaan. Leijonat köllöttelivät rauhassa tien vieressä, kirahvit jatkoivat sapuskointiaan ja norsut, no norsuja nyt eivät muut olennot näyttäneet isommin kiinnostavan. Ainoat joilta saimme pientä reaktiota olivat tien ylittämistä miettineet seeprat ja gnut, jotka säntäilivät sinne tänne sekä yksi hieman hermostuneesti käyttäytynyt norsu, joka jopa näytti jahtaavankin meitä pienen matkaa. Vaikka eläimet suhtautuivatkin meihin hyvin kohteliaasti, kuulimme, että juuri viikkoa aikaisemmin oli Serengetissä eräs urosnorsu hieman suutahtanut liian lähelle menneeseen safariautoon, juntannut syöksyhampaansa auton konepellin läpi ja kaatanut sen kumolleen. Ihmisvahingoilta vältyttiin, mutta norsulta katkesi syöksyhammas rytäkässä. Vaikka tuollainen pienoinen luonnon voimannäyttö olikin tapahtunut vain vähän aikaa sitten, kuskioppaamme olivat yleensä hyvin luottavaisia eläinten rauhallisuuteen ja esimerkiksi kävivät rauhassa kiskomassa mutaan juuttuneen auton irti ja takaisin tien päälle vaikka 50 metrin päässä tilannetta seurasikin nuori urosleijona.

Serengetissä vietimme siis kaksi yötä ja kaikkiaan kolmena päivänä kävimme safariajeluilla itse kansallispuistossa. Hotellinamme toimi komia Serengeti Serena lodge, jossa majoituimme tilaviin pikkumökkeihin. Komeasta paikasta mielenkiintoisen teki se, että mikäli halusi pimeän tullen lähteä liikkeelle (esim. päivällistämään), piti aina ensin soittaa respaan, josta lähetettiin saattaja viemään meidät päärakennukselle. Tämä johtui siitä, että hotelli ei ollut mitenkään aidattu, vaan villieläimet saattoivat ja usein näin tekivätkin, käyskennellä sen alueella. Esimerkiksi hotellin uima-altaan vesi maistui joka ilta muutamalle puhvelille, mutta oli siellä leopardikin vieraillut silloin tällöin. Pieniä, suloisia dik-dik-antilooppejakin alueella juoksenteli joka päivä ja norsulauma oli kuulemma ryskänyt toisena aamuna lähistöllä. 

Hotellimme oli muuten erinomainen paikka, mutta pienenä miinuksena voidaan pitää, että sinne pääsemiseksi piti tulla tsetse-kärpäsiä vilisseen metsikköalueen läpi. Kun on kerran ajanut katto ylhäällä kyseisten elukoiden keskellä, oppii kyllä, ettei niin kannata tehdä. Tsetset ovat varsin viheliäisiä otuksia. Ne eivät enää ole niin suuria unitaudin levittäjiä kuin ennen, mutta ne ovat hyvin aggressiivisia, pistävät ärhäkämmin kuin paarmat ja ovat lähes yhtä vaikeasti nirhattavia kuin hirvikärpäset.

Serengetistä lähdettäessä olimme kuitenkin täynnä uusia kokemuksia ja hienoja elämyksiä. Siitä kuuluisasta isosta vitosesta (eng. The big five) eli norsu, leijona, leopardi, puhveli ja sarvikuono, olimme nähneet jo neljä ensimmäistä ja viimeisen, eli sarvikuonon, näkemiseen paras mahdollisuus oli Ngorongoron kraaterissa, johon suuntasimme seuraavaksi. Termi big five ei varsinaisesti tule siitä, että kyseiset eläimet ovat kaikkein suurimmat, mitä Afrikasta löytyy, vaan siitä, että salametsästäjät saavat isoimmat rahat noista viidestä eläimestä ja erityisesti niiden ruumiinosista. Ajoimme Serengetistä lähdettäessä siis jälleen kraaterille ja majoituimme sen reunalla sijaitsevaan hotelliin, josta oli upeat näkymät kansallispuistoon. Itse onnistuin näköalakiikareilla bongaamaan puistosta kaksi kappaletta sarvikuonoja jo samana iltana, mutta varsinainen retkemme sinne tapahtuisi vasta aikaisin seuraavana aamuna. Illallisen jälkeen vetäydyimmekin jo ajoissa yöpuulle, jotta jaksaisimme nousta ennen kukkoa.

Toiseksi viimeinen safaripäivämme alkoi hyvin aikaisin, koska meillä oli matka-aikaa kraaterin laskeutumistiellä puolisen tuntia. Ngorongoron kraaterihan on noin 20 kilometriä halkaisijaltaan oleva jurassicparkmainen laakso, jonka vehreys on peräisin vanhasta tulivuoresta. Tulivuori räjähti 2-3 miljoonaa vuotta sitten ja levitti samalla vulkaanista tuhkaa muun muassa Serengetin maaperäksi. Tätä nykyä kraateri toimii kansallispuistona ja eläimiä löytyy Serengetin tapaan laidasta laitaan, mutta aikaisempiin paikkoihin verrattuna Ngorongorossa olisi paras mahdollisuus nähdä sarvikuonoja. Itse kraateriin pääsee kahta reittiä ja sama pätee myös sieltä poistumiseen. Suuntasimmekin auringon noustessa toista reittiä pitkin n. 600 metriä matalammalle. Emme olleet vielä ehtineet kovin pitkälti edes laakson pohjalle, kun vieressämme käppäili jo hyvin harvinainen aavikkoilves. Tästä ei kulunut kuin n. 10 minuuttia, kun onnistuin saamaan kiikareihini ihan aidon ja elävän sarvikuonon aamuaskareidensa parissa. Valtavasta koostaan huolimatta sarvikuonoja ei yleensä ole kovin helppo huomata. Ne tuppaavat karttamaan autoja ja usein oli käynyt niin, että ne nähtiin vain varsin kaukaa tai ei ollenkaan. Me ehdimme sentään saamaan hyvän vilkaisun panssarijätistä, ennen kuin se jolkotteli kauemmaksi tieltä. Myöhemminkin iltapäivällä näimme toisen sarvikuonon, joka vietti siestaansa nukkuen nurmikolla useamman sadan metrin päästä tiestä. Toinen heti aamusta näkynyt kiinnostavampi eläin oli leijonanaaras, joka majesteettisesti vain löntysteli ympäriinsä, muiden eläinten pysytellessä kunnioittavan matkan päässä ja väistäessä tarpeen vaatiessa. 

Muuten Ngorongoro tarjosi hyvin pitkälti samaa kuin Serengeti ja Lake Manyara eläinten suhteen. Paljon lintuja ja erityisesti vanhoja norsuja alueelta kyllä löytyi, ja alue oli vihreydessään vireämmän näköinen kuin kuivuudesta jo hieman kärsinyt Serengeti. Tällä kertaa lopetimme päivämme aikaisessa ja suuntasimme jo iltapäivästä läheisessä Karatun kylässä sijaitsevaan hotelliimme, jossa majoituimme uima-altaan ympärille rakennettuihin komeisiin mökkeihin.

Viimeisenä varsinaisena safaripäivänä matkasimme Tarangiren kansallispuistoon, joka poikkesi aikaisemmista sikäli, että luonto oli hieman vielä vihreämpää, vettä oli hyvin tarjolla eläimille ja maasto oli kumpuilevaa, kun se aikaisemmissa oli ollut tasaisempaa. Eläinten suhteen Tarangire ei varsinaisesti tarjonnut enää paljoa uutta. Lintuja taas löytyi hyvinkin paljon ja puiden suhteenkin löytyi uusi tuttavuus, aikas pirhanan iso ja vanha puulaji nimeltä baobab eli apinanleipäpuu (oikeastaan ainoastaan vanhat ja isot baobabit olivat hengissä, koska norsut söivät nuoret ja pienet baobabit, ennen kuin ne ehtivät kasvaa mihinkään). 

Toinen puulaji, joka tuli tutuksi oli, eebenpuu, joka tuppasi Tarangiressa jäämään hieman kitukasvuiseksi norsuista johtuen. Niiden eebenpuisten veistosten, joita meillekin muutama tarttui mukaan matkamuistona, puumateriaali olikin sitten kasvatettu ihan erikseen. Parhaiten Tarangirestä jäi mieleen majoituksemme, joka tapahtui pysyvässä telttaleirissä näköalapaikalla, josta avautui komia näkymä suoraan eläinten juomapaikalle. Tuttuun tapaan aitauksia ei liiemmin ollut, ja paikalle oli tyypillistä, että norsut saattoivat silloin tällöin käydä hörppäisemässä vettä paikan uima-altaalta. Elefantit eivät tällä kertaa kuitenkaan meitä tulleet tapaamaan, mutta paviaaneja ja marakatteja kyllä pyöri ympärillä ihan riittämiin. Toinen asia, joka Tarangiresta jäi mieleen, oli illan safarikierroksen loppupuoli, jolloin kävimme ensin tutustumassa isoon baobabiin ja myöhemmin koetimme löytää mahdollisimman komean kuvauspaikan auringonlaskulle. Mielestäni onnistuimme jälkimmäisessä varsin hyvin.

Seuraavana aamuna olikin jo aika sanoa hyvästit safarielämälle ja kuskeillemme ja ruveta lomailemaan. Siirryimmekin takaisin Kilimanjaro International -lentokentälle ja lensimme Sansibarin saariston isoimmalle saarelle, Ungujalle, jossa vietimme loppureissumme Ocean Paradise Resortissa lähinnä vaan altaan äärellä löhöten ja säännöllisistä ruokailuista nauttien. 

Tällöinkin tosin kävimme vielä pienellä snorklausreissulla saaren eteläosassa sekä tutustumassa Sansibar townin vanhaan kaupunkiin Stone towniin sekä paikalliseen kauppahalliin, jonka hygieniapuoli ei välttämättä olisi täyttänyt kaikkia suomalaisia vaatimuksia. 

Viisi yötä meni varsin nopsaan ja onnistuimme niin käristämään nahkaamme kuin rentoutumaan riittävästi kotiinpaluuta varten. Matka oli kaiken kaikkiaan erinomainen ja ennen kaikkea hyvin erilainen aikaisempiin reissuihimme verrattuna. Tosin oli Suomeenkin kiva tulla takaisin.

- Mallas