Viime käynnillä meitä palveli mahtava tarjoilija, joka veti viikinkinaisen roolinsa täydellisesti alkaen Hulda Gormintytär (tai jotain sinne päin) -nimellä esittäytymisestä, hassulla murteella ja viikinkimäisillä sanoilla puhuen ja teemavaatteisiin pukeutuen. Hän loi olemuksellaan ja toiminnallaan illallishetkeen niin aidon viikinkimäisen fiiliksen kuin keskellä Jyväskylän kävelykatua on mahdollista saada. Niinpä pettymys olikin aika suuri, kun tällä kertaa tarjoilija oli eri eikä muita yhtäläisyyksiä ollut kuin sama kolttu, terveyssandaaleihin yhdistettynä. Ei esittäytymistä, ei murretta, ja palvelussakin oli toivomisen varaa. Vaikka ravintolassa ei maanantai-iltana ollut meidän lisäksemme kuin kaksi muuta sinne tullessamme, tarjoilija vaikutti kovin hätäiseltä ja kiireiseltä seilatessaan ympäri ravintolasalia. Pöydässämme ollutta öljykynttilää hän ei saanut pysymään elossa, vaan kävimme lopulta vaihtamassa sen itse viereisen pöydän toimivaan yksilöön.
Ruokavalinnat tehtyämme pöytään tuotiin varrasleipää, jota sai kastaa voisulaan. Jostain syystä leipäpalasia oli kolme; mieluusti olisimme molemmat niitä kaksi palaa rouskutelleet. Mallas tilasi juomakseen Viikinkien voimaoluen, joka oli lupauksien mukaisesti suunmyötäistä.
Alkuun jaoimme puoliksi Thorvald Tuulentuoman alkukiven, joka sisälsi kylmäsavuhaukea, paistettua turskankieltä (!), tervasilakkaa, riimiporoa, punajuurisiirapilla koristettua ankkarilletteä, maalaissalamia, mustikka-sipulihilloketta, pikkelöityjä siitakesieniä, yrttiöljyssä pyöräytettyä salaattia, pähkinöitä ja siemeniä sekä saaristolaisleipää ja lämminsavulohimoussea.
Annos oli kahdelle oikein riittävä, ja yhdelle hengelle alkupalaksi jo melkoisen iso. Pyysimme tarjoilijaa kertomaan lautasen sisällöstä tarkemmin, jotta tietäisimme, mitä milloinkin suuhumme laitamme. Hän luetteli lajikkeet kuin konekivääristä sellaista tahtia, että puolet meni ohi saman tien. Kaivoimme sitten kotona netistä ruokalistan uudelleen esiin ja tarkistimme kuvan perusteella syömämme ainekset.
Makuja oli monenlaisia, toinen toistaan parempia. Erityisen ihanaa oli tervasilakka, jossa terva maistui kunnolla. Turskankieli oli uusi tuttavuus, ja maku oli hyvin lihaisa. Lämminsavulohimousse maistui perinteiseltä ja sopi saaristolaisleivän kanssa luonnollisesti täydellisesti yhteen. Mustikka sopi yllättävän hyvin sipulin kaveriksi hillokkeeseen, eikä maalaissalami koskaan petä.
Pulla valitsi pääruoakseen Kuningas Gormin härkäpadan (pahoittelut surkean hämärästä kuvasta alla), jossa oli savuomena-pekonimoussella kuorrutettua häränfileepataa, palsternakka-yrttimuusia, hunajaisia juureksia, punajuurella maustettuja valkosipulinkynsiä ja tervattuja puolukoita.
Härkä oli lupausten mukaisesti todella mureaa, ja moussen ansiosta maku oli hyvin täyteläinen. Kuppi oli vain kovin pieni, ja enemmänkin olisi tehnyt mieli lusikoida. Muusissa maistui kivasti päälle lusikoitu yrttiöljy, ja palsternakka oli tervetullutta vaihtelua normaaliin perunaan. Hunajaiset juurekset tuntuivat pakolliselta kasvikselta annoksessa eikä niiden makuun ollut panostettu lainkaan. Hiukan ylikypsiä, vetisiä juureksia ei tarvittaisi tällaisessa annoksessa. Valkosipulit olivat värjäytyneet punajuuresta hennon vaaleanpunaisiksi, mutta juureksen makua ei niihin ollut tarttunut. Myöskään tervaa en puolukoista löytänyt, mutta muutoin ne piristivät tuhtia annosta hyvin.
Maltaan pääruoka oli nappivalinta! Jaarli Sigurdin talkoopannussa oli yrtti-maustekastilla (tykkään niin tuosta kasti-sanasta) siveltyä häränniskaa, porsaankylkisiivua, hirvimakkaraa, adjikakastia, juustoisia kermaperunoita, haudutettua sipulia ja taas niitä samoja hunajaisia juureksia.
Liha oli aivan uskomattoman mureaa ja hajosi pienimmästäkin kosketuksesta. Adjikakastikkeen sisältö piti tarkistaa kotona netistä ja selvisi, että kyseessä on gruusialainen paprika-tomaattipohjainen, hyvin mausteinen kastike. Ihanalta se maistui myös tällä lautasella. Hirvimakkara oli tuhtia, hyvin tiivistä tavaraa ja täyttä lihaa, eikä normaalisti makkaroissa näkyviä rasvakimpaleita näkynyt lainkaan. Kermaperunat olivat myös hyvin juustoisia ja koko kulhon syöminen teki tiukkaa (vaikka Pullakin niitä hiukan närppi).
Alkupalakiven ja pääruokien jälkeen ei valitettavasti jäänyt enää mahaan tilaa jällkiruoille, mutta edelliskäynnin perusteella niitäkin voi suositella. Muistan vieläkin Rurikin räiskäleet, jotka olivat oikeaoppisen rapeita ja pitsireunaisia.
Kiitämme: monipuolista alkupalakiveä; mureaa lihaa; täyttäviä annoksia; hämyistä tunnelmaa.
Toivomme parannusta: viikinkitunnelman luontiin puheissa ja eleissä; pakollisten juuresten valmistamiseen ja makuun; suurempaa vatsaa, jotta jälkiruokakin mahtuisi mukaan.
- Pulla ja Mallas
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti