Kutsun KFC-ilmiöksi asiaa, jossa jokin ravintola tarjoaa hinta-laatu-suhteeltaan alle keskitason ruokaa, mutta onnistuu kuitenkin saavuttamaan niin suuren suosion, että lähtee leviämään alkuperäisen sijaintinsa ulkopuolelle. Luonnollisesti termi juontaa juurensa Kentucky Fried Chickeniin, joka on globaalisti myös KFC-ilmiön näkyvin edustaja. Yhteistä kaikille KFC-ilmiön mannekiineille on, että viimeistään niistä poistuessa tulee äärimmäisen pettynyt olo omaan harkintakykyynsä. Meillä kaikilla on varmasti omat KFC-paikkamme, ilmianna omasi kommenteissa.
Classic American Diner (Asemakatu 5) voitti aikoinaan majoituspalveluyrityksen järjestämän kisan kaupungin parhaasta hampurilaisesta antaen samalla alkusysäyksen testillemme. Olen aikaisempiin kokemuksiini perustuen pitänyt kyseistä paikkaa lähinnä kotimaisena KFC-ilmiön ilmentymänä, joten rajalliseen käsityskykyyni ei mahtunut kyseinen voittopalli. Kun testimme lähestyy jo loppusuoraa, oli lopulta aika tarkastaa Dinerin voittajapurilainen ja laittaa se omalle paikalleen.Samalla pääsen ehkä selville siitä, miksi Dinerissa näyttää aina olevan porukkaa ja myös lähemmäs KFC-ilmiön determinantteja.
Se, mikä Dinerissa on kohdallaan, on sisustus. USA-teema hyppää silmille joka nurkassa niin Marilyn-nuken, Cowboys-pelaajan kuin erilaisten kylttien muodossa. Tausta-ajatuksena lienee ollut 50-luvun jenkkidiner, mutta on vaikea uskoa, että edes nostalgiajanoisinkaan omenapiirakanpurija pääsisi mielikuvissaan matkaamaan täysin perille. Muutoin pisteet sisustukseen panostamisesta! Toinen asia, josta Diner saa kiitosta, on tilojen laajuus ja saavutettavuus, joka mahdollistaa liikuntarajoitteisten ja lastenrattaiden paikalle tuonnin kohtuullisella vaivalla.
Burgereita Dinerin menusta löytyy jokseenkin yhtä paljon kuin rasvaprosentteja keskivertomeetvurstista (pikaisesti laskettuna 37 kappaletta plus kaksi lasten purilaista). Kokoluokkia on niin 170 g, 200 g, 340 g, 400 g, 680 g aina 1020 gramman pihvisatsiin asti, joten isommastakin nälästä pääsee eroon.
Päädyimme ottamaan Classic 200 gramman sekä Angus Beef Bacon 200 gramman burgerit, sillä ensin mainittu täytti hyvin testimme vaatimukset paikan peruspurilaisesta ja jälkimmäinen taas mahdollisti tutustumisen Dinerin rapean pekonin määritelmään. Lievää kisaväsymystä oli jo havaittavissa testiryhmässä, koska jätimme tarjoilijan tenttaamisen hyvinkin vähäiseksi pihvin laadusta ja lihan tuoreudesta, mutta toisaalta, eipä tarjoilijakaan kysellyt meiltä pihvien kypsyysasteesta. Kypsää nautakarjaa siis oli odotettavissa.
Jos paikan pääannos on hampurilainen, kovin hyvää kuvaa ei anna, että purilaiset tehdään teollisiin sämpylöihin (Royal Durum Roll kuulostaa kyllä hienolta sämpylän nimeltä; varmaan tehty durum-vehnään, mutta kuninkaallisuutta en käsitä), joiden reunoja oli näytetty pannun pinnalla hyvin kevyesti. Pehmeitä, lötköjä eikä minkään makuisia.
Vaikka pihvit olivat painoltaan samankokoiset, Angus oli paksu ja pinta-alaltaan sämpylän kokoinen, kun taas Classicin pihvi oli littanaa sorttia ja levisi reippaasti sämpylän ulkopuolelle. Classicia olisikin ollut toivotonta syödä käsin, mutta Angus olisi tähän voinut taipunutkin. Classicin pihvi oli paistettu yllättävänkin hyvin ja saatu jäämään sopivan mehukkaaksi, kun taas Angus oli harmillisesti viettänyt pannulla aivan liian pitkän tovin ja ehtinyt samalla kuivahtaa. Classicin pihvi maistui perusjauhelihapihviltä eli ei säväyttänyt, mutta ei tuottanut totaalipettymystäkään. Angus oli pelkästään kuiva.
Kuten kuvista näkee, lautanen pursusi tavaraa. Hampurilaisen kylkeen oli tyrkätty niin coleslaw, ranskalaiset kuin iso suolakurkun lohkokin, ja itse burgeri oli syönyt sisuksiinsa cheddarsiivun, salaatinlehden, yhden valjun tomaattisiivun, raakaa punasipulia ja majoneesia. Emme ymmärtäneet raa’an sipulin funktiota eivätkä välistä löytyneet tuotteet olleet tainneet pääkokin mielikuvitusta kovin paljoa rasittaneet, koska tätä perinteisempää hampurilaistäytteistystä joutuu etsimään… no, lähimmältä ABC:lta. Annettakoon tätä toki hieman anteeksi, sillä mahdollisimman peruspurilaistahan tässä oltiin hakemassa.
Angusburgerin luota löytyi vielä pekonia, joka oli paistettu jättäen puolet rapeaksi ja puolet lähes mediumiksi. Näitä syödessä fiilikseksi jäi, että asiakkaan on tarkoitus tuunata hampurilaisensa itse pöydässä, koska niin coleslaw, suolakurkku kuin pöytämausteena olleet sinappi, ketsuppi ja chilikastikkeet oli jätetty välistä pois.
Ranskalaiset perunat olivat sellaisia tikkuperunoita, joita voi odottaakin saavansa eli täyttivät odotukset, mutta eivät yllättäneet positiivisesti. Ne olivat kuumia, suolaisia ja päältä hiukan rapeita ja sisältä jauhoisen perunaisia. Kummastelimme tovin myös, miksi osassa ranskalaisia oli selkeitä jäämiä paprikajauheesta, kun taas suurin osa oli pelkällä suolalla kyllästettyjä.
Hintansa puolesta Dinerin burgerit menivät tasaiseen keskisatsiin Classicin kustantaessa 14,60 euroa ja Anguksen 15,90 euroa.
Nyt kuitenkin se kysymys, onko Dinerin hampurilainen ansainnut ykköspaikkansa? Helppo vastaus: ei. Se ei ole kaupungin paras purilainen, ja samaan hintaan löytyy parempiakin. Ei se umpisurkea ollut, kuten Classicin kohtalainen pihvi osoitti, mutta ei säväyttänyt millään tavalla. Ehkä kuitenkin opin hieman lisää taas KFC-ilmiöstä: keskeinen sijainti, ilmeisen helppo paikka liikkua, tuttu ja turvallinen ruokalista sekä hyvä brändäys (kaikki, minkä eteen liitetään Amerikka tai New York jossain muodossaan tuntuvat uppoavan ihmisiin hyvin) auttavat asiaa. Niin pitkään kuin ihmiskunta on mukavuudenhalussaan laiska ja kokeilunhaluton, KFC-ilmiö on voimissaan.
Tulokset:
- Pihvin laatu ja maku: 7+
- Täytteet: 6,5
- Sämpylä: 7
- Ranskalaiset: 7+
- Hinta: 8+
Kokonaisarvosana: 7
Testin edelliset osat:
Löydät hampurilaistestin myös Mallaspulla maistelee -sivulta, johon on koottu kaikki ravintola-arviomme.
- Mallas ja Pulla
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti